Kulopaloa ja piikkejä pistäviä

Nonni. Viikko meni, kaikenlaista tuli tehtyä. Illat on saanut mukavasti kulumaan kun on haravoinut pihaa vähän kerrallaan, aina sen verran mitä se on päivän aikana ehtinyt kuivahtaa. Viimeisiä raavittiin lauantaina. Lauantaina iski myös sisäinen pakko poltella urakalla ruohoa. Maailma ihan musteni silmissä. Mahtavaa! Moisesta riemastuneena siirryin tänään kovempiin haasteisiin, ja nyt on pistojälkiä käsivarsissa. Olo on vallan mainio, kun vilkaisee ikkunasta mitä on saanut aikaiseksi: kulottunut maa vihertää tuota pikaa, valamonruusuaidanne on kaventunut taas siedettäväksi. Juhannusruusun kimppuun käyn joku toinen kerta, rajansa kaikella. Myös mökkitontti odottaa vielä aikaa parempaa: sitä, jota tuskin aivan piakkoin koittaa.

Niin ne opinnot - ne ovat saaneet levätä suhteellisen rauhassa. Virhepäätelmät haahuilevat edelleen autuaassa aikaansaamattomuuden tilassa, kun olen koettanut keskittää vähäisen jäljelle jääneen laatuajan kliinisen psykologian uudelleentarkasteluun. Kirjallisuuden valitut palat on nyt käyty uudelleen läpi, muistiinpanot tarkennettu ja vakaa aikomukseni on saada nousuviikolla polkaistua versio kaksi liikkeelle. Tieteellinen toiminta saa nyt luvan odottaa vielä hetken, ei se siitä enää happane. Kiire on mielentila, jota koetan kaikin keinoin vältellä.

Niin, ja kesäkukkien siemenetkin sattuivat silmään jääkaapin munalokerosta. Kerkesin sentään laittaa multiin ennen juhannusta, mahdollisesti kukkivat jo elokuun lopussa, ehh... Niin että miksi munalokero? Ei liian kylmä, ei liian lämmin, eikä sillä muutakaan käyttöä ole.

Pienestä pohjoisesta ilmavirtauksesta huolimatta: ihanaista toukokuun alkua, kesä on jo ihan liki!

-Sanna-